Pukeutuminen
Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Keskustelun kääntyessä pukeutumiseen, meidät tunnetaan maailmalla lähinnä vyötärölaukkuja kantavana ja tennissukkia sandaaleissa pitävänä kansakuntana. Jos formaalinpukeutumisen kulttuuriamme verrataan muuhun Skandinaaviaan, olemme kuin risukasa, johon aurinko paistoi viimeksi 1900-luvun alkupuoliskolla. Viimeinen naula itsetuntomme arkkuun lyötiin siinä vaiheessa, kun venäläisetkin julistettiin suomalaisia paremmiksi pukeutujiksi.
Edellä mainitut seikat rasittavat stereotypiaa suomalaisesta miehestä pukeutujana. Näitä syytöksiä kuulemme taajaan, tosin syystäkin. Hedelmällisempää olisi kuitenkin keskustella siitä, kuinka meistä suomalaisista miehistä saadaan salonkikelpoisia pukeutujia esimerkiksi liike-elämän ja politiikan pelikentille. Oikeaa vastausta ei tarvitse hakea Leevi and the Leavingsin sanoituksista, vaan sateenkaaren pään etsiminen kannattaa aloittaa klassisen pukeutumisen etiketistä – ”tiketistä ranskan kuninkaan hoviin”.
Miehet voivat nostaa päänsä tässä vaiheessa pois risukasasta, koska historia todistaa, ettemme suinkaan ole aina olleet pukeutumisen perässä hiihtäjiä. Käännetäänpä katseet 1800-luvun loppuun, aikaan jolloin maassamme elettiin sääty-yhteiskunnan hierarkian mukaisesti. Tuolloin pukeutumiskulttuurimme sai vaikutteita muun muassa Pietarista, Tukholmasta ja Pariisista. On kuitenkin turha romantisoida tuon ajan pukeutumista koko kansan tavaksi, sillä saketit, lunch coatit ja hännystakit eli frakit olivat pääsääntöisesti vain porvariston ulottuvilla. Porvarismies ei poistunut kotiovestaan ilman, että hänellä olisi ollut ”ponksuuri” yllään. Ponksuuri oli aikakaudelle tyypillinen bonjour-puku. 1900-luvun alussa oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus käyttää frakkia pistäydyttäessä naapurin luona kylässä.
