Pukeutumisen historia
Nykyhahmoisen puvun juuret juontuvat historiallisiin sotilasasuihin, jotka aiheuttivat vastustajissa kauhua ja kunnioitusta. Emme ole kansallissosialistisen aatteen suuria faneja, mutta myönnettäköön, että natsiupseerien univormut olivat tyylikkyydeltään vailla vertaa – eikä ihme, olivathan ne Hugo Bossin käsialaa.
Nykypäivän vastustaja bisnesmaailmassa voisi olla vaikkapa asiakas, jolle pyritään luomaan uskottava vaikutelma itsestä ja edustettavasta organisaatiosta. Nykyisin tuntemamme pukumuoti sai muotonsa 1700-luvulla, ja se on säilynyt meidän päiviimme jopa hämmästyttävän samankaltaisena. Puvun kotiseutuna voidaan pitää Brittein saaria, jotka saavat tunnustuksen myös nykyaikaisen muodin syntymäpaikkana. Nykymuotoinen puku henkilöityy Lontoossa syntyneeseen Beau Brummeliin. Hän asetti puvulle uuden standardin, johon kuuluivat hillityt värit, täyspitkät housut ja solmio. Ilman Brummelia me miehet saattaisimme yhä pukeutua peruukkeihin ja pitsipaitoihin kuten Versailles’n hovissa konsanaan.
Lähes 200 vuoden ajan englantilaisen miehen pukeutumistyyli toimi standardina kaikkialla maailmassa. Aina toiseen maailmansotaan saakka Lontoo oli maailman ehdoton pukumuodin (vaatturityön) keskittymä, ja vasta myöhemmin italialaiset vaatturimestarit elegantilla tyylillään alkoivat horjuttaa tuota asemaa. Italialaiselle vaatturikulttuurille ominaista on, että mm. puvun materiaalien valinnassa kiinnitetään huomiota ennen kaikkea puvun ulkonäköön ja mukavuuteen. Englantilaista kulttuuria voidaan luonnehtia sen sijaan yläluokan joustamattomien säännösten tulkitsijaksi.
Myös käytännön seikat ovat muokanneet eroja näiden kahden voimakulttuurin välille. Tyypillisen kolea ja sateinen Englanti sijaitsee huomattavasti pohjoisemmilla leveyspiireillä kuin välimerellinen Italia. Sen takia esimerkiksi paksummat kangaslaadut kuten tweed ovat suosittuja brittimiesten puvuissa. Brittityylin pohjana onkin ollut englantilaisen miehen rakkaus luontoon. Sään voidaan katsoa olleen suurin yksittäinen vaikutin koodistoon, jonka muokkaamassa kokonaisuudessa jokaisella vaatekappaleella on oma käyttötarkoituksensa ja hyödyllisyytensä. Näiden kahden pukeutumiskulttuurin paremmuudesta ei kannata kinastella, koska molemmilla on omat vankkumattomat kannattajansa.
Great depression Amerikassa (1929-1941)
Italialaisen eleganssin lisäksi myös amerikkalainen funktionalistinen pukutyyppi horjutti englantilaisen puvun kiistatonta asemaa. Yhdysvaltain pörssiromahdusta seurannutta suurta lamaa (great depression) voidaan pitää puvun suosion huipentumana 1900-luvulla. Muotivirtauksen suunnannäyttäjiä olivat niin varakkaat elokuvatähdet kuin nopeasti vaurastuneet gangsteritkin, joilla oli tapana käyttää kalliista kankaista valmistettuja räätälin tekemiä pukuja. Tavalliset kadunmiehet saivat kuitenkin tyytyä halvempiin materiaaleihin ja vanhempiin pukumalleihin ylellisyyksien sijaan.
Amerikkalaisen räätälityön keskittymäksi muodostui Madison Avenue New Yorkissa. 1930-luvulla puku oli jokaisen hyvin pukeutuvan amerikkalaismiehen asu niin työssä kuin iltaelämässäkin. Tyypillistä 30-luvun muotipuvulle olivat leveähköt hartiat ja muutoin vyötäröä kohti kapeneva puvuntakki. Tavallisimmin pukuun kuuluivat takki ja housut, mutta myös kolmiosaiset, liivillä varustetut puvut olivat yleisiä. Housut olivat maltillisesti levenevät ja lahkeensuita komistivat käänteet. Sekä kaksi- että kolmiosainen pukumalli levisivät nopeasti koko läntiseen maailmaan. Myös kiinalaiset ja japanilaiset ottivat puvun omakseen.
”Toinen maailmansota vaikutti pukujen materiaalien heikkenemiseen. Sodan myötä suosituimmaksi malliksi tulivat istuvammat puvut, ja käänteet lahkeensuista katosivat.”
